Mitä ruotsin kieli minulle merkitsee
Tänään 6. marraskuuta vietettävän ruotsalaisuuden päivän kunniaksi kysyimme muutamalta suomenruotsalaiselta, mitä tämä juhlapäivä ja ruotsin kieli heille merkitsee – sekä millaista on ollut kasvaa ja elää suomenruotsalaisena.
Sisältö
Du kan läsa denna blogg på svenska här
Stina on syntynyt Suomessa ruotsinkieliseen perheeseen ja on aina kotona puhunut ruotsia. Riippuen siitä, missä päin Suomea hän on asunut, hän on myös voinut puhua ruotsia kaupoissa, pankeissa, kahviloissa jne. Vaasassa hän on aina selviytynyt ruotsin kielellä, samoin Porvoossa. Ahvenanmaalla, missä hän myös on asunut, ruotsin kieli taasen on itsestäänselvyys. Sen sijaan Helsingissä, missä hän nyt asuu, hän puhuu harvoin ruotsia julkisilla paikoilla, vaikka usein kaupungin keskustassa kuulee ihmisten puhuvan ruotsia. Helsingissä hän työskentelee opettajana useassa ruotsinkielisessä koulussa ja kertoo, että ettei nykyisin ole epätavallista, että suomenkieliset vanhemmat laittavat lapsensa ruotsinkielisiin kouluihin.
Itse hän on Suomessa aina käynyt ruotsin kielistä koulua, aina peruskoulusta yliopistoon asti. Hänen lapsuudessaan suomen kielen opetus alkoi vasta kolmannella luokalla (nykyään suomen kielen opetus alkaa ruotsinkielisissä kouluissa jo ensimmäisellä luokalla). Suomen kieli tuntui hänestä vaikealta ja hän ymmärsi tuskin mitään. Vaadittiin monta vuotta suomen opintoja ennen kuin Stina uskalsi puhua suomea. Hän oppi puhumaan suomea vasta työelämään siirtyessään, mutta omien sanojensa mukaan hänellä on yhä vaikeuksia suomen oikeinkirjoituksessa. Hän on aina tuntenut olonsa kotoisaksi suomenruotsalaisessa kulttuurissa Suomessa ja kertoo, että lapsena ja nuorena hän ei juurikaan edes tuntenut suomalaista kulttuuria. Nykyään hän on huomattavasti perehtyneempi suomalaiseen kulttuuriin.
Myös Benjamin on kasvanut ruotsinkielisessä perheessä. Kotona on aina puhuttu ruotsia ja hän on suorittanut ruotsiksi kaikki opintonsa niin peruskoulussa, lukiossa kuin yliopistossakin. Jopa ystävien kanssa ruotsi on suurelta osin ollut yhteinen kieli. Hän kertoo, että suomi on tietysti ollut rinnalla suurimmassa osassa hänen arkeaan – kylteissä, kassalla ja tv:ssä – mutta tuntunut lähinnä muistutukselta siitä, ettei hän puhu samaa kieltä kuin suurin osa suomalaisista. Aiemmin hän on asunut kaksikielisissä kaupungeissa, mutta nykyisin hän asuu Maarianhaminassa, missä ruotsi on ainut virallinen kieli. Siellä hän voi vapaasti käyttää ruotsia missä tahansa kaikkina vuorokauden aikoina, mitä hän kuvaa ”autonomiaksi, joka toimii täysin minun tunnekielelläni". Suomessa se ei aina ole ollut mahdollista – mutta me palaamme tähän vielä hieman myöhemmin.
Monika on syntynyt kaksikieliseen perheeseen Espoossa ja on aina puhunut sekä suomea että ruotsia. Hän kertoo, että kun hän hiljattain työkavereiden kanssa keskusteli siitä, mitä ruotsalaisuuden päivä heille merkitsee, pintaan nousi yllättäen monia muistoja ja tunteita. Erityisesti nuoruusvuosina saattoi tuntua siltä, että ei oikein tuntenut kuuluvansa mihinkään ryhmään, vaan tunsi itsensä erilaiseksi – ei täysin suomalaiseksi, mutta ei myöskään miksikään muuksi. Kommentit, kuten ”hurrit” tai vihjaukset siitä, että suomenruotsalaiset ovat olevinaan ”bättre folkea” eli parempaa väkeä, eivät olleet epätavallisia. Ne jättivät jälkensä.
Kieli osana identiteettiä
Myös Benjamin kertoo, että hänen soittaessaan julkiselle sektorille ja kysyessään, puhuuko siellä vastannut henkilö ruotsia, hän on saanut vastauksen ei. Kun hän sitten on ilmoittanut siinä tapauksessa voivansa esittää asiansa suomeksi, hänelle on vastattu, että: ”Se lienee parasta, kun me kuitenkin asumme Suomessa”.
Tämä voi selittää, miksi Benjamin kertoo tunteen siitä, ettei hän kuulu Suomeen, koskettaneen häntä syvästi. Hän on kuitenkin aina asunut Suomessa eikä koskaan ole kokenut kuuluvansa mihinkään toiseen kansakuntaan. Mutta siitä huolimatta tuntenut, että hänen kieltään ei huomioida. Hän uskoo suurimman osan suomenruotsalaisista kokeneen samankaltaisia tilanteita, ja että monet suomenruotsalaiset nykyään automaattisesti vaihtavat suomen kieleen – vaikka olisi tärkeää voida näyttää, että on olemassa, ja että oma tunnekieli otetaan huomioon.
Myös Monika jakaa kokemuksensa siitä, että ajan myötä omanarvontunto on kasvanut ja että hän tänä päivänä tuntee syvää kiitollisuutta siitä, että saa olla osa suomenruotsalaista yhteisöä. Hänen mukaansa ruotsin kieli ei ole ainoastaan osa identiteettiä, vaan myös silta muihin pohjoismaihin, kulttuuriin, yhteisymmärrykseen – sillä kieli avaa ovia, antaa perspektiiviä, mahdollisuuksia ja mittaamattoman arvokkaan tunteen yhteenkuuluvuudesta.
Myös Benjamin korostaa, että kieli on ehkä suurin osa hänen identiteettiään, sillä ruotsiksi hän pystyy parhaiten ilmaisemaan tarpeitaan, ajatuksiaan ja mielipiteitään. Se on hänen tunnekielensä, ja ilman ruotsin kieltä hänestä puuttuisi osa. Vaikka hän nyt asuu Ahvenanmaalla hän ei tunne itseään vielä ahvenanmaalaiseksi, vaan suomenruotsalaiskesi. Ahvenanmaalaisia ja suomenruotsalaisia yhdistää kieli, mutta on hyvä muistaa, että suurin osa ahvenanmaalaisista näkee itsensä nimenomaan ahvenanmaalaisina, eivät suomenruotsalaisina. Ahvenanmaalla on jopa vaikeaa saada suomenkielistä palvelua. Tavallisesti ahvenanmaalaiset vaihtavat englantiin, jos heille puhuu suomea. Hän onkin joskus miettinyt, että Ahvenanmaalla tilanne kääntyy toisinpäin suomenkielisten suomalaisten kohdalla.
Ajatuksia ruotsalaisuuden päivästä
Stina sanoo, että 6. marraskuuta on suomenruotsalaisille erittäin tärkeä päivä , koska päivä muistuttaa ruotsin kielen merkityksestä Suomelle ja että on rikkaus, että me asumme kaksikielisessä maassa, jossa molemmilla on paljon opittavaa toisiltaan.
Suomenruotsalaisten lippu
Myös Monika nostaa esiin ajatuksen, että ruotsalaisuuden päivä on sekä hänelle että hänen työkavereilleen enemmän kuin vain juhla. Se on muistutus heidän oikeudestaan puhua omaa äidinkieltään ja asua maassa, jossa kaksi kieltä elää rinnakkain. Se on päivä, jolloin he juhlivat kulttuuriaan, historiaansa ja tulevaisuuttaan. Ja heidän koulussaan se tehdään näkyväksi: ruotsin kieli ja suomenruotsalainen kulttuuri nostetaan esiin ylpeydellä. Heidän mielestään on ilo saada olla joka vuosi mukana kunnioittamassa Suomen kaksikielisyyttä. Hän lisää, että ruotsalaisuuden päivä on sekä pohdinnan että juhlan päivä. Se muistuttaa meitä kaikkia siitä, että monimuotoisuus on vahvuus, ja että jokaisella kielellä on oma ainutlaatuinen tarinansa – ja että myös suomenruotsalaisten tarina on kuulemisen arvoinen.
Benjaminkin kertoo ruotsalaisuuden päivän olleen hänelle lapsuudessa erittäin tärkeä. Koulussa laulettiin Modersmålets sång (Äidinkielen laulu) ja koulun pihalla nostettiin salkoon suomenruotsalainen lippu. Sen sijaan Ahvenanmaalla ruotsalaisuuden päivää ei juhlita samalla tavalla, mikä hämmästytti häntä, kun hän muutti sinne. Sittemmin hän on ymmärtänyt, ettei ruotsalaisuuden päivä ole Ahvenanmaalla tärkeä, koska ruotsin kieli on siellä itsestäänselvyys. Ahvenanmaalla jokainen päivä on ruotsalaisuuden päivä.
Lopuksi haluan vielä jakaa seuraavan tekstin Benjaminin sanoja siteeratakseni:
"Olen kiitollinen sille, joka luki tämän – erityisesti, jos äidinkielesi ei ole ruotsi. Kiitos, että juuri sinä halusit lukea jotakin, mitä minä olen kirjoittanut omalla tunnekielelläni."
Haluan myös siteerata Johan Fridolf Hagforsin kirjoittaman ja säveltämän Äidinkielen laulun (Modersmålets sång) ensimmäistä säkeistöä, jonka Benjamin kokee osuvasti kuvaavan, kuinka vahvasti ruotsin kieli voi liittyä identiteettiin:
”Hur härligt sången klingar
på älskat modersmål!
Han tröst i sorgen bringar,
han skärper sinnets stål!
Vi hört den sången ljuda
i ljuvlig barndomstid,
och en gång skall han bjuda
åt oss i graven frid!
Du sköna sång vårt bästa arv,
från tidevarv till tidevarv,
ljud högt, ljud fritt
från strand till strand
i tusen sjöars land!”
Tekstin on Monikan, Stinan ja Benjamin ajatuksista koonnut ja suomentanut Kira Sidorov
Kuvat: Kira Sidorov