Vinkkejä kesälukemiseksi

Toukokuussa järjestetystä Helsinki Lit-käännöskirjallisuusfestivaalista mieleeni ovat jääneet kirjailija Juha Itkosen sanat siitä, miten suuri merkitys on sillä, että saamme lukea kirjoja ja tarinoita myös muilta kielialueilta. Hän mainitsi muun muassa hänelle lapsena luetut Astrid Lindgrenin ja Eduard Uspenskin kirjat, joita hän nyt itse lukee omille lapsilleen - kiitos hyvien kääntäjien! Hän myös totesi, että

Kirjallisuus ei ole umpio, /…/, vaan se on avara maailma. Mutta kielet tekee siihen rajat ja sitten käännösten avulla ne rajat ikään kuin taas poistuu ja siitä tulee aukinainen.

 

Juha Itkonen (Yle uutiset 13.5.2022)

Niinpä päätimme tänään 6. kesäkuuta vietettävän venäjän kielen päivän johdosta jakaa kesäpäivien iloksi opiskelijoidemme lukuvinkkejä  – erityisesti, koska päivää vietetään nimenomaan rakastetun kirjailijan ja venäjän kirjakielen luojana pidetyn Aleksandr Puškinin syntymäpäivänä.

Kriteerinä kirjavalinnoille on ollut, että teos on alun perin kirjoitettu venäjäksi. Aloitamme viime vuosisadan suuresta klassikosta edeten nykykirjallisuuteen. Toimiipa siltana näiden romaanien ajatuksiin sitten omat kieliopintosi tai meille niin tärkeät kääntäjät, toivomme sinulle mielenkiintoisia löytöretkiä kirjallisuuden avaraan maailmaan!

Mielikuvituksen lentoa, satiiria ja muistelmateoksia

"Kesä tulee ja muutto mökille. Meillä 850 kilometrin mökkimatka on jo vuosia sujunut mustan magian professori Wolandin, mustan lihavan kissan Begemotin, professorin sihteerin Korovjev-Fagotin, Mestarin ja Margaretan, Pontius Pilatuksen ja Ješua Ha-Nostrin seurassa niin Moskovan kuin Jeršalaimin kaduilla. Kyseessä on tietenkin Mihail Bulgakovin äänikirja Saatana saapuu Moskovaan (Мастер и Маргарита), jonka löysin kirjaston poistettavien tuotteiden hyllyltä.

Bulgakov oli minua vanhempi, mutta muistan hyvin hänen poreilevan eloisuutensa, armottoman kielensä, jota kaikki pelkäsivät, hänen määrätietoisuutensa ja voimansa - se oli tunnettavissa hänen jopa merkityksettömässä sanassaankin. Bulgakov pursui kekseliäisyyttä, pilailua, uskomattomia tempauksia. Hän muutti viimeistä nikamaa myöten tuntemamme kymnaasin arkipäivän mahdottomien tapausten ja henkilöitten maailmaksi.

Konstantin Paustovski

Näin Konstantin Paustovski kertoi koulutoveristaan elämäkertasarjansa Kertomus elämästä (Повесть о жизни) ensimmäisessä osassa Lapsuus ja kouluvuodet (Далёкие годы).

Tästä ihmeellisestä mielikuvituksen lennosta sai nauttia ensi kerran runsas 50 vuotta sitten, mutta yhä se jaksaa kiinnostaa.

Toinen kirja, joka innosti minua 15-vuotiaana, on Ilja Ehrenburgin Julio Jurenito (Необычайные похождения Хулио Хуренито и его учеников), jonka löysin kirpputorin kirjahyllystä pari viikkoa sitten. Kirjassa kerrotaan Suuren Opettajan Julio Jureniton ja hänen seitsemän opetuslapsensa merkillisistä seikkailuista kolmessa maanosassa. Saapa nähdä, onko lukukokemus samanlainen kuin 1969. Muistelmissaan Ihmisiä, vuosia, elämää (Люди, годы, жизнь) Ehrenburg selvittelee syitä ja vaikuttimia, jotka saivat hänet kirjoittamaan Julio Jureniton – myös se on mielenkiintoista luettavaa.

Näitä kolmea kirjailijaa yhdistää venäjän kielellä kirjoittamisen lisäksi muutama muukin asia, kuten ikä: Ehrenburg ja Bulgakov ovat syntyneet 1891 ja Paustovski 1892. Lisäksi heitä yhdistää syntymä-/ kasvupaikka: Ehrenburg ja Bulgakov syntyivät Kiovassa, ja myös Paustovski kävi koulunsa siellä. Bulgakov toimi sotilaslääkärinä ensimmäisessä maailmansodassa, Paustovski lääkintämiehenä. Ehrenburg pakeni maasta 1909, mutta palasi myöhemmin takaisin. Näin ollen heitä yhdistää myös kuolinpaikka, Moskova."

Kesäpäiviin 312 sivua Raskasta hiekkaa

"Nuoruusvuosina lukemieni Dostojevskin, Pasternakin, Gogolin ym. teosten jälkeen en ollut juurikaan kiinnostunut venäläisestä kirjallisuudesta, kunnes Aikuisopiston venäjän kielen tunnit herättivät mielenkiinnon. Nykykirjailijoiden teoksia luettuani aloin kuitenkin kaivata kirjoja, joita on teknisesti "helppo" lukea. 

Päätin lukea oppikirjassa esitellyn Anatoli Rybakovin tiiliskiven Arbatin lapset (Дети Арбата). Pidin siitä. Hiljattain luin samaisen kirjailijan romaanin Raskasta hiekkaa (Тяжёлый песок).

Anatoli Rybakov syntyi vuonna 1911 Tšernikovissa, Ukrainassa, ja kuoli 1998 New Yorkissa. Rybakov oli Ukrainan juutalainen, mutta hänen kerrotaan eläneen suurimman osan elämästään Moskovassa. Fiktiivisen romaanin "Raskasta hiekkaa" on sanottu sisältävän myös kirjailijan omaelämäkerrallisia aineksia. 

Raskasta hiekkaa on Rahlenkojen suvun sukukronikka, 1900-luvun varhaisista vuosista (kansainvälisyys huomioituna) kuolemaan toisen maailmansodan vainoaikana. Neljän sukupolven vaiheikkaan tarinan kertoo pääosin perheen poika, Boris. Asiat etenevät kronologisessa järjestyksessä, joten lukijan on helppo pysyä mukana tapahtumissa. Tosin aluksi lukijaa voi kiusata lukijaan vetoavat ilmaukset, kuten "kuvitelkaapa", "toistan", "olen jo sanonut" jne, mutta tyyliin tottuu. 

Suvun jäsenten viimeiset vaiheet kertoja kuvaa kuulopuheiden perusteella, koska hän on itse tapahtuma-aikoina rintamalla. Tarinoiden todenperäisyyttä lukija voi arvioida tietojensa valossa.

Raskasta hiekkaa ei kuitenkaan ole synkkä teos. Vaikka neljä sukupolvea Rahlenkoja tuhoutuu,

heidän muistonsa ei ole toivoton, sillä he kuolevat rohkeasti taistellen ja puolustavat viimeiseen saakka inhimillistä arvoaan.

Raskasta hiekkaa kirjan takakansi

Nykykirjallisuuden ihmiskuvauksen mestari ja ajatusten herättelijä

"Venäläisistä nykykirjailijoista ehdoton suosikkini on Ljudmila Ulitskaja. Hän on syntynyt 1943 Davlekanovossa Neuvostoliitossa, mutta muutti sieltä perheensä kanssa Moskovaan sodan jälkeen.

Ulitskajalta on suomennettu seuraavat romaanit ja novellit, joita kaikkia voin suositella:

• Medeia ja hänen lapsensa (Медея и её дети)
• Iloiset hautajaiset (Весёлые похороны)
• Naisten valheet (Сквозная линия)
• Vihreän teltan alla (Зелёный шатёр)
• Tyttölapsia (Девочки), novelleja
• Daniel Stein (Даниэль Штайн)
• Meidän tsaarimme väkeä (Люди нашего царя), novelleja
• Köyhiä sukulaisia (Бедные родственники), novelleja
• Sielun ruumis (O теле души. Новые рассказы), novelleja

Ulitskaja julkaisi ensimmäisen teoksensa Sonetška (Сонечка) vasta 50-vuotiaana vuonna 1992 (myös novellikokoelmassa Köyhiä sukulaisia). Nyt hän on 80-vuotias, elää Berliinissä ja kirjoittaa jälleen kirjaa.

Vahingossa tartuin joku kesä kirjastossa Medeiaan ja olin ihmeissäni. Tällainen hieno romaani ja kirjailija, josta en aiemmin tiennyt! Aloin etsiä ja lukea hänen muitakin teoksiaan. Daniel Stein oli minulle suuri elämys ja vaikuttava kuvaus historian kulusta. Romaani on kuvaus puolanjuutalaisesta oikeasta henkilöstä, munkkiveljestä, jonka Ulitskaja oli henkilökohtaisesti tavannut. Kirja on ennen kaikkea kuvaus myös humanismista, jota Daniel Stein edusti.

Pidän paljon myös Ulitskajan novelleista. Ne ovat valoisia ja vauhdikkaita, mutta samalla hyvin realistisia kuvauksia ihmisistä, jotka sinnittelevät vaikeissa olosuhteissa. Hänen sankareitaan ovat antisankarit: muukalaiset, oudot ja kummajaiset. Yleensäkään Ulitskajan teosten johtava lanka ei ole poliittinen tai yhteiskuntakriittinen. Pikemminkin kysymys on humanismin ja ihmisenä olemisen ongelmasta."

Ystävyydestä ja muista elämän merkityksellisistä asioista

"Minulle kaikkein tärkein Ljudmila Ulitskajan romaani on Vihreän teltan alla (Зелёный шатёр). Luettuani kirjasta ensimmäisen lauseen en saanut sitä enää käsistäni.

Tamara pisteli lautaselta suuhunsa löysäksi paistettua munaa mutta katseli vielä unensa viimeisiä kuvia.

Ljudmila Ulitskaja, Vihreän teltan alla

Olin heti tunnelmassa mukana. Mitä nyt siis tapahtuu? Radiosta kuuluivat ensimmäiset peitellyt viestit Stalinin kuolemasta. Siitä kaikki alkoi, ajankuva, tunnelmat, tärkeiden hahmojen esittely. Ajankuva ja kolmen tärkeän ystävän elämän esittely jatkui kiinnostavasti kirjan loppuun, hetkeen, jolloin runoilija Brodsky kuoli ja Neuvostoliitto oli hajonnut.

Romaanissa on useita hahmoja, mutta päähenkilöiksi muodostuvat kolme isättömänä kasvavaa poikaa Ilja, Sanja ja Miha. He ovat luokkatovereita, joilla alun alkaen ei ole muuta yhteistä kuin se, etteivät ollenkaan kyenneet tappelemaan eivätkä olemaan julmia. Näin ollen he olivat luokan hierarkiassa alimmalla tasolla, surkimuksia ja siksi kiusattuja. Sattumanvaraisesti pojista tuleekin ystävyksiä niin kovin erilaisia kuin ovatkin. Myös heidän kotiympäristönsä ja taustansa ovat erilaiset.

Eräänä päivänä luokkaan astuu uusi kirjallisuuden opettaja Viktor Juljevits, jolle annetaan heti lempinimi ”Käsi”. Opettaja on sodassa menettänyt toisen kätensä. Erikoista ja ratkaisevan tärkeää oli kuitenkin se, että hän lausuu luokassa jokaisella oppitunnilla runoja, jo heti tunnin alussa. Valinnat ovat merkillisiä, välillä käsittämättömiä ja mieleenpainuvia. Tämä saa kolme kaverusta kiinnostumaan. Opettaja huomaa sen ja hän alkaa tekemään heidän kanssaan kävelykierroksia pitkin kirjallista Moskovaa tutustuttaen heidät tärkeisiin paikkoihin ja niiden merkityksiin. Häntä seuraavista pojista muodostuu ryhmä ”Vesy”, venäläisen sanataiteen ystävät.

Viktor Juljevits on mielestäni ihmeellinen hahmo ja opettaja. Hän näkee potentiaalia siellä, missä kukaan muu ei sitä ole havainnut eikä edes kiinnostunut. Hän käynnistää etenkin näissä kolmessa ”surkimuksessa” kiinnostuksen uusiin asioihin ja ilmiöihin, näyttää heille uutta suuntaa elämässä ja opettaa arvostamaan kulttuuriperintöä. Hän ei tutustuta poikia ainoastaan venäläisiin klassikoihin, vaan myös kiellettyihin samizdat-teoksiin ja ulkomailla ilmestyneisiin venäläisiin teoksiin. Lukeminen istuttaa poikiin toisinajattelun siemenet, kaikenlaisen tiedonhalun ja innon opiskella lisää.

Vihreässä teltassa on kolmen pojan ja opettajan lisäksi useita muitakin kiinnostavia hahmoja.  Sellainen on esimerkiksi Sanjan isoäiti Njuta. Tämä viisas nainen ottaa poikakolmikon omakseen, sivistää ja auttaa heitä. Hän on isoäiti koko kolmikolle. Hänen kuolemansa ja hautajaisensa on hienoa luettavaa. Minäkin miltei itkin. Joku todella tärkeä oli poissa ja hänen jälkeensä poikien elämä oli tyhjää.

Kirja on venäläisen ihmiskuvauksen runsaudensarvi. Ihmisillä on monenlaisia selviämiskeinoja, vaikka aina ne eivät auta. Masennus ja toivottomuus kohtaa välillä kolmikon poikiakin. Mutta kirjassa on myös huumoria, tragikoomisia tilanteita ja sattumuksia.

Elin tarinassa tiiviisti mukana ja luettuani miltei aloitin alusta uudelleen. Ulitskaja on jossain haastattelussa sanonut, että kun kirja vuonna 2011 ilmestyi, hän ei vielä itsekään osannut aavistaa,  miten ajankohtaisen romaanin oli kirjoittanut.

Kirjan sivumäärä ei minua haitannut. Lukeminen oli sujuvaa ja nautinnollista. Arja Pikkupeuran suomennos on erinomainen. Pitkin kirjaa on useita otteita eri runoilijoilta. Pikkupeura on koonnut kirjan loppuun runojen tiedot ja suomentanut suurimman osan katkelmista. Erinomainen palvelu lukijalle."

С Днём русского языка и красивых летних дней!

Hyvää venäjän kielen päivää ja kauniita kesäpäiviä!

Teksti: Vantaan aikuisopiston venäjän kielen opiskelijat ja kielten suunnittelijaopettaja Kira Sidorov

Kuvat: Kira Sidorov