Luovaa kirjoittamista voi opiskella

Opiskelijat tutkailivat innoissaan luovan kirjoittamisen opaskirjoja, joita olin tuonut selailtavaksi. Eräs heistä totesi: ”Miten ihanaa, että tätäkin voi opiskella!” Lausahdus toi muistoja oman kirjoittajan polkuni varrelta. Puhun mieluusti kirjoittajan polusta, jolla jokainen kulkee omaan tahtiinsa. Jokaisella on oma polkunsa, ja kaikki ne ovat erilaisia.

Kokemattomana kirjoittajana epäilin kykyjäni. Lakkasin pitkäksi aikaa kirjoittamasta, koska tunsin olevani liian huono. Kuvittelin myös, että kirjoittajan täytyy pystyä työskentelemään yksin sulkeutuneena omaan työhuoneeseensa. Viihdyin ihmisten seurassa, joten se tuntui kovalta sitoumukselta.

Kolmikymmenvuotiaana ryhdyin käymään luovan kirjoittamisen kursseilla. Oivalsin vähitellen, että kirjoittaminen on taito, jota voi kehittää. Kukaan meistä ei synny kynä kädessä, vaan sen käyttöä täytyy harjoitella. Ihminen ei kirjoita luonnostaan.

Koulussa kyllä harjoitetaan ainekirjoitusta, mutta taiteen tekeminen on erilaista. Sivumennen sanoen: luova kirjoittaminen on taidetta, joten kursseilla me teemme taidetta. Olkoon sitten minkä tyylistä tahansa. Saan usein kuulla, että ajatus tekstin muokkaamisesta on mullistava. Koulussa ei editoitu, piti tulla kerrasta valmista.

Luovan tekstin ensimmäinen versio saa olla täysi raakile. Se saa olla pelkkä aihio, koska joka tapauksessa aluksi lähdetään aina liikkeille ideasta. Teksti kehittyy ja kasvaa. Kirjoittaja kasvaa tekstin myötä. Tulee uusia havaintoja, oivalluksia.

Ryhmässä kirjoittajat tukevat toisiaan. Palautteen antaminen ja saaminen on tärkeää, koska siten kirjoittaja oppii katsomaan tekstiään ulkopuolisen silmin. Opettajana saan itsekin energiaa siitä maagisesta tunteesta, joka syntyy, kun koko ryhmä työskentelee yhtä aikaa kukin oman tekstinsä parissa. Monet tahtovat lähiopetukseen juuri siksi, että saavat energiaa ryhmän läsnäolosta ja yhdessä tekemisestä. Harjoitukset ja keskustelut toimivat toki myös etänä – yhtä kaikki, kirjoittaminen ei vaadi eristäytymistä.