Erasmus+ -kurssi opettajaopiskelijan silmin

Maalaustaiteessa Venetsian koulukunta tunnetaan erityisesti taitavasta valon ja värin käytöstä. Parhaiten kaupunkivaltion taiteilijoista muistetaan 1400−1500 -luvuilta Bellinin suvun edustajat sekä Tintoretto ja Tizian, ja 1700-luvun valoisien taivaiden maalari Tiepolo. Tänäkin päivänä Venetsia elää monella tapaa taiteesta, tunnetuimpina tapahtumina joka toinen vuosi järjestettävät nykytaiteen ja arkkitehtuurin biennaalit sekä elokuvajuhlat. Erasmus+ -kurssini järjestäjä, European Cultural Academy (ECA), suuntaa tarjontansa erityisesti taiteen ja arkkitehtuurin opiskelijoille. Myös sen Erasmus+ -kurssitarjonta opettajille keskittyy taidelähtöisiin menetelmiin.

Ennen vanhaan palatsien vieraat ja tavarantoimittajat saapuivat vesiteitse ja rakennukset on suunniteltu niin, että juhlava julkisivu avautuu veden puolelle. ECA:n osoite viittasi palatsiin ja etsin maskottimme Vanda-kalan kanssa Palazzo Michielin sisäänkäyntiä ensin Canal Granden laitureilta. Huomaamaton sisäänkäynti löytyi sittenkin sisäpihalta rakennuksen takapuolella, joka puolestaan avautuu vakaan maan valtaväylälle, kävelykatu Strada Nuovalle.

Yhteisötaiteella kaupungin kuihtumista vastaan

Venetsiassa ei matkailijalle näy paljon viheralueita, mutta siellä onkin perinteisesti rakennettu niin, että puutarha kätkeytyy sisäpihalle. Kurssin ensimmäisenä päivänä pääsimme antoisalle vierailulle yhteisötaiteilija Giorgio Benotton luo. Hänen studionsa on samalla yhteisöllinen piha, joka kutsuu kaupungin asukkaita puutarhan rauhaan ja taiteen tekemiseen yhdessä.

Kun on taiteilija ja asuu Venetsiassa, ei voi ohittaa Venetsian biennaalin merkitystä. Biennaali on tärkeä kaupungin taloudellisen ja matkailullisen elinvoiman moottori ja taiteellisen elämän sydän. Giorgio suhtautuu kuitenkin kriittisesti siihen, että biennaali ”tulee ja lähtee”. Hänen mielestään biennaali voisi suurena instituutiona tehdä enemmän kaupungin asukkaita osallistavan taidetarjonnan tukemiseksi biennaalikausien ulkopuolellakin. Hänen tietääkseen kaupungissa ei ole matalan kynnyksen mahdollisuuksia taiteen harrastamiseen, kuten kansalaisopistojen kurssit Suomessa. Giorgio näkee tärkeimpänä tehtävänään tehdä yhteisötaiteilijana osuutensa asukaskadosta kärsivän kaupungin elävänä pitämiseen.

Giorgio tekee yhteistyötä taiteilija Wael Shawkyn kanssa ja näkee oman roolinsa enemmän käsityöläisenä kuin taiteilijana. Kuvan taidokas puureliefi tulee osaksi egyptiläisen Shawkyn teossarjaa, joka tarkastelee ristiretkiä kriittisesti, hyökkäysten kohteena olleiden islaminuskoisten näkökulmasta. Teos ottaa osaa historian kerroksellisuuteen, kertoo Giorgio. Reliefi jäljittelee 1400-luvulta peräisin olevaa kuvitusta, jonka tekijänä pidetään ranskalaista Jean Colombea. Clermontin kirkolliskokouksesta ei ole kuvallista aikalaismateriaalia, joten kuva perustuu tekijän mielikuviin lähes 400 vuotta myöhemmin. Clermontin kirkolliskokouksesta käytetään usein juuri tuota kuvituskuvaa, esimerkiksi Wikipediassa.

Giorgion mielestä on kiehtovaa miettiä, miten jokaisella materiaalilla on oma luonteensa ja jokainen vaatii omanlaistaan tekniikkaa. Hän muistuttaa tekniikka-sanan alkuperästä antiikin Kreikassa: techné tarkoittaa juuri sitä, miten kukin tekniikka palvelee tiettyä tavoitetta. Jotkin tekniikat vaativat nopeutta, kuten tulen avulla työstettävät lasi ja metalli, toiset kuten cerapersa eli vahamuotilla pronssin valaminen ovat pitkiä prosesseja. Giorgio miettii paljon taiteen ympäristövaikutuksia ja käyttää mielellään kierrätysmateriaaleja.

Opettajaopiskelijan havaintoja

Sopivan Erasmus+ -kurssin valinta ei ollut helppoa. Kurssikuvausten kattavuus on hyvin vaihtelevaa. Jotkin järjestäjät, kuten monessa maassa toimiva Europass, julkaisevat alustavan kurssiohjelman ja suunnittelijan nimen. Silloin sisällöstä voi hakea osviittaa tutustumalla suunnittelijan kotisivuun tai julkaisuihin. Europass tarjoaa kiinnostavia kursseja ympäri Eurooppaa, mutta laaja tarjonta koituu sillä lailla haasteeksi, että kurssien toteutumiseen riittävä osallistujamäärä varmistuu lyhyellä varoitusajalla, jos lainkaan. Eräskin kiinnostava kurssi oli tarjolla joka kuukausi, mutta yhtään vahvistettua toteutusta ei ollut vuodelle 2022, kun loppuvuodesta 2021 asiaa tiedustelin.

Minun piti sovittaa Erasmus-viikko päätoimisten opintojeni aikatauluun, sillä suoritin samana lukuvuonna opettajan pedagogiset opinnot Helsingin yliopistossa. Venetsian ECA:sta selvisi, että kiinnostava kurssi olisi varmuudella toteutumassa, ja koska kurssikuvaus oli heidän silloisilla kotisivuillaan suppea, sovin koulutuskoordinaattorin kanssa Zoom-puhelun lisätietojen kysymiseksi. Koordinaattori kertoi, että taidelähtöisten menetelmien kurssi olisi hyödyllisin muille kuin kuvataiteen opettajille, koska siinä harjoiteltaisiin taidelähtöisyyttä muissa oppiaineissa. Vantaan aikuisopistossa opetan käsityön ainealueeseen kuuluvia paperiaskartelun sekatekniikoita itseoppineena, opettajaopintoissa olin koulutustaustani mukaisesti katsomus- ja yhteiskunnallisissa aineissa. En mieltänyt itseäni kuvataideopettajaksi (joka ei hyötyisi kurssista) vaan erilaisia aineita opettavana odotin, että kurssi voisi hyvinkin sopia minulle ja antaa uusia ideoita esimerkiksi reaaliaineiden opetuksen elävöittämiseen.

Minua kiinnosti myös, ovatko luokanopettajat, aineenopettajat ja aikuisopettajat kurssilla omina ryhminään vai yhdessä. Sekaryhmissä pystytään parhaiten oppimaan toisten osaamisesta, koordinaattori kertoi. Se kuulosti hyvältä, koska etenkin aikuispedagogiikassa on tärkeää, että oppiminen rakentuu opiskelijoiden aiemman osaamisen ja kokemuksen ympärille.

Minulla se, että suoritin samaan aikaan opettajaopintoja Suomessa, väritti odotuksiani Erasmus+ kurssilta, ehkä liian vaativaankin suuntaan. Opettajankoulutuksessa muiden opetuksen havainnointi on isossa osassa. Opiskelutovereiden ja harjoittelun ohjaajien opetusta seurataan paljon. Siksi olin virittynyt arvioimaan Erasmus-opettajan pedagogisia ratkaisuja ehkä muita tarkemmin.

Kun kurssi sitten alkoi, huomasin, että opettaja oli asiantuntija yhteiskunnallisesti kantaaottavan nykytaiteen alalla ja hänestä välittyi into asiaansa. Hänestä kuitenkin välittyi myös hierarkkinen suhtautuminen ryhmään. Luennointi perustui oletukseen, että sisältö olisi meille uutta ja hätkähdyttävää ja koska kurssilta puuttui keskustelu, ei auennut oikein korrektia tilaisuutta paljastaa tietävänsä aihepiiristä jo jotain.

Suomalaisessa opettajankoulutuksessa korostuu yhdessä työskentely ja tutkimusperustaisuus. Erasmus+ -kurssilta odotin ennakkotietojen perusteella ryhmätöitä, joissa tuotettaisiin konkreettisia oppituntien aihioita omissa oppiaineissa hyödynnettäväksi. ECA:ssa lupaus, että opittaisiin muiden osaamisesta, ei toteutunut, sillä opettaja ei kysynyt kuusipäiväisen kurssin aikana mitään taustoistamme, oppilaitoksistamme ja opetettavista aineistamme. Opetus oli opettajakeskeistä perinteistä luennointia. Kurssilla tehtiin kaksi museovierailua, joista kumpikin sisälsi noin tunnin kierroksen ulkopuolisen oppaan johdolla. Kierroksilla ei kyselty tai keskusteltu, seuraavalla kokoontumiskerralla opettaja kysyi vain pikaisesti suosikkejamme esitellyistä maalauksista. Siinä ei syntynyt kytköstä omaan työhön eikä ollut käytössä sähköistä jakoalustaa, jossa olisi voinut näyttää omia teoskuvia opastuskierroksen ulkopuolelta. Pystyi kertomaan vain niistä teoksista, joiden nimet opettaja osasi googlata omalla koneellaan. Teoria, jota kurssin nimessä myös lupailtiin, ohitettiin vilauttamalla yhtä diaa, jonka sain lopulta pyynnöstä meiliin pari kuukautta myöhemmin. Opettajan mielestä meitä ei tarvinnut vaivata teoriapohjalla, olimmehan ”vain opettajia, emmekä esimerkiksi väitöskirjantekijöitä”.

Keskiviikon luova harjoitus oli tervetullutta vaihtelua luennointiin. Äänettömän ryhmätyön menetelmässä piirrettiin suurelle paperille paikkaa vaihtaen. Kun siirtyi uuteen kohtaan piirtämään, tuli piirroksellaan reagoida vieressä oleviin tuotoksiin. Lopuksi palat rajattiin, leikattiin irti ja koottiin lattialla uuteen järjestykseen.

Hiljaisessa ryhmätyössä oli mukava tunnelma ja idea, että ryhmäytymistä voi tehdä äänetikin, voi joihinkin tilanteisiin sopia. Äänetön aktiviteetti ainoana kurssin ryhmätyönä ei korvannut sitä, että olisi päässyt keskustelun tasolla oppimaan muiden osaamisesta ja jakamaan omaansa. Eikä voi sanoa, että kurssin ohjelma olisi tukenut aikuisopiston Erasmus-hankkeen verkostoitumistavoitetta.

Irlantilaisten Evan ja Clairen koulusta oli kurssilla peräti viiden kollegan porukka. Myös kaksi englanninopettajaa Ranskaan kuuluvalta Réunionin saarelta osallistuivat työparina, minä olin ainoa yksin tullut.

ECA ei järjestänyt iltaohjelmaa ja päätöspäivänä, jolloin esimerkiksi Europassin kursseilla tehdään usein pidempi ekskursio, sai vain museolipun käteen omatoimivierailua varten. Kurssihinta oli kuitenkin kuuden 6-tuntisen päivän mukaan. Tuntimäärällä keinottelu vahvisti huonoa vaikutelmaa koulutuksen järjestäjästä ja seitsemännen yöpymisen kulut olisi voinut säästää.

Oman opetuksen suunnittelu jäi viimeiseen opetuspäivään tiukan aikataulun yksilötehtävässä. Tehtävänantoa ei kerrottu aiemmin, jolloin kurssityötä olisi voinut halutessaan työstää viikon mittaan. Palautetuokiossa kurssin aiemmat pulmat kulminoituivat. Työ oli ohjeistettu tekemään omasta ajankohtaisesta opetuksesta. Ei kuitenkaan olisi saanut tehdä taito- ja taideaineen oppituntia, mikä harmillisesti selvisi vasta palauttaessani sen. Tehtävä soveltui hyvin luokanopettajille, jotka ideoivat monialaisia kokonaisuuksia esimerkiksi puiden, veden tai kotikaupungin katutaiteen teemoista. Kun opettaja ei tiennyt opetettavia aineitamme, hän määritteli minut vasta kurssityöni myötä ”taideopettajaksi” ja kiivastui kuin olisin salannut sen tahallani. Opettaja jätti ”väärin tehdyn” työni kommentoimatta eikä puhunut minulle enää loppujuhlallisuuksien aikana. Palautetta vaille jääminen otti päähän, koska tuntisuunnitelma oli kurssin ainoa konkreettinen tuotos. Epäopettajamainen käytös oli niin outoa, että en ollut uskoa korviani. Päädyin taasen sille kannalle, että Suomessa moni asia on paremmin. Voin luottaa, että aikuiskoulutuksen toimijoilta löytyy ammattitaitoa käyttäytyä asiallisesti ja tasapuolisesti silloinkin kun joku osallistujista on hiukan ”väärällä kurssilla”.

Museoiden inspiraatio ei unohdu

Vanhan taiteen museon Gallerie Accademian kierros kertoi kiehtovaa tarinaa Venetsian kaupunkivaltion asemasta idän ja lännen välissä.

Vasemmalla kuvattu Michele di Matteon (n. 1410−1469) teos Polittico di Sant’Elena muistuttaa ikonimaisella tyylillään Venetsian läheisistä suhteista Konstantinopoliin. Konstantinopolin antauduttua ottomaanien valtakunnalle vuonna 1453 Venetsian katse kääntyi pohjoiseen. Raamatullisten aiheiden maalauksissa alkoivat näkyä Dolomiittien lumihuippuiset vuoret, mikä kertoo Venetsian halusta olla osa Pohjois-Italiaa ja merkittävä mahti silläkin suunnalla. Oikeanpuoleinen maalaus, Giovanni Bellinin Madonna ja siunattu lapsi seisaaltaan (n. 1480) on hyvä esimerkki tästä politiikan ja taiteen vuorovaikutuksesta.

Yksittäinen vaikuttaja, jonka aikaansaannoksia ECA:n opetus nostaa vahvasti esiin, on oman nykytaiteen museonsa Venetsiaan perustanut Peggy Guggenheim (1898−1979). Guggenheim oli tunnetun taidemesenaattisuvun perijätär, mutta ei vain sitä. Kun hän aloittelevana galleristina toisen maailmansodan kynnyksellä hankki nykytaiteilijoiden töitä turvaan näitä vainonneilta natseilta, hän ei vain ennustanut, vaan myös vaikutti siihen, millaiseksi 1900-luvun taiteen kaanon muodostui. Guggenheim-museot panostavat opetusmateriaalin kehittämiseen ja kurssillani vinkattiin hyödyntämään niiden tarjoamaa maksutonta materiaalia eri-ikäisille oppijoille ja monialaisesti eri aineisiin soveltuen. Tätä lupaavan oloista *materiaalipankkia* voin suositella muillekin. 

Kurssin puutteista huolimatta Venetsia itse ja sen värikäs historia antavat paljon virikkeitä oman opetuksen suunnitteluun jatkossakin. Ohjelma jätti aikaa myös muutamiin omatoimisiin retkiin. Lasinvalmistuksesta tunnettu Muranon saari jäi väliin, mutta lyhyemmän vaporettomatkan päässä oleva San Giorgio Maggioren saari tarjosi hienon pienen löydön lasitaiteen alalta, Le Stanze del Vetro -museon.

Elämysten lisäksi Erasmus-kokemus opetti ainakin oman opettajuuden ja toimintatapojen reflektointia. Omien odotusten tunnistamista pitää harjoitella lisää. Olin liian orientoitunut oppiainekohtaisten sisältöjen suunnitteluun ja ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että kurssilla kerrottu menetelmä ei oikeastaan sopinut aineenopettajan tunneille ylipäätään. Se oli tarkoitettu pikemminkin siirrettävien ajattelun taitojen, kuten luovuuden, ongelmanratkaisukyvyn ja keskustelutaidon kehittämiseen.

Kurssien laadun seuranta jäi mietityttämään. Täytin tietysti Erasmus-järjestelmän pyytämän palautteen, jota lomakkeen mukaan hyödynnetään opetuksen kehittämisessä. Aiempien kurssilaisten palautteesta ei kuitenkaan viisastu valintatilanteessa, koska palaute ei näy käyttäjille. Muussa arjessa sitä on tänä päivänä tottunut olemaan asiakas, joka voi pienissäkin päätöksissä tukeutua aiempien käyttäjien arvioihin. Alituisen palautteen kulttuurissakin on pulmansa, mutta kyllä Erasmus-kurssini järjestäjän suhteen kirpaisee ajatus, että liialliset lupaukset ja huono kohtelu voivat toistua ilman seurauksia.

Kiitos Vantaan aikuisopistolle mahdollisuudesta osallistua Erasmus+ -kurssille!

Teksti ja kuvat: Salla Porra